Tampereen Vapaa-ajattelijat / sekalaisia tekstejä
Haluan ensinnäkin kiittää niitä lukuisia vanhempia sekä päiväkodeissa ja muualla lasten päivähoidossa työskenteleviä saamastani runsaasta myönteisestä ja kannustavasta palautteesta uskontokasvatuskirjoitukseeni.
Opettaja Jaana Latva- Pukkila kirjoitti uskontokasvatuksesta sillä varmuudella, jonka vain syvä usko omaan asiaansa voi tuoda. Tällöin monet ristiriitaisuudet jäävät huomaamatta. Hänenkin mielestään rehellisyys, vastuullisuus, oman ja toisen elämän kunnioittaminen ovat oikeita elämänarvoja. Elämän kunnioittamista ei kuitenkaan mielestäni ole toteamus: "elämä tässä ajassa on vain ohi kiitävä hetkinen."
On tosi vaarallista lapsen henkisen kehityksen kannalta, että hänelle päiväkodissa ja koulussa opetetaan ja kerrotaan asiat erilailla kun kotona. Ajatelkaa aikuiset, mitä se saa aikaiseksi lasten ajatusmaailmassa. Päiväkodeissa on moneen erilaiseen lahkoon kuuluvia henkilöitä ja heillähän on erilaisia oppeja jumalasta ja iankaikkisesta elämästä, toisilla maailmanloppunsa jne. Nämä kaikki kun lapsille kerrotaan, niin ei ole ihme vaikka lapset ovat epätietoisia asioista.
Yksi hiljattain sattunut tapaus. Pieni tyttö tuli päiväkodista kotiin ja ruokailun alkaessa sanoi, että siunaa herra ruokani. Tämä ohitettiin ja kun oltiin syöty, niin tyttö sanoi, että kiitos herra ruuasta. Se oli äidille jo liikaa. Tytön vanhemmat käyvät työssä ja välillä on tosi tiukkaa, kun ei työtä ole ja asuntovelat on maksettava ja ruokaakin perheelle on jostain hankittava. Nyt joutuivat vanhemmat selvittämään lapselleen, ketä ruuasta pitää kiittää. Selvittää täytyi myös, että äiti ja isä käyvät työssä sitä varten, että saadaan rahaa, jolla sitten ostetaan ruokaa ja muita tarpeita mitä elämisessä tarvitaan. Niitä meille ei anna kukaan vieras herra.
Esitänkin, että edellä mainittuja kristillisiä rituaaleja ei harrastettaisi päiväkodeissa. Ruokailu voidaan aloittaa muutenkin rauhoittumalla ja jos jotain siinä pitää tehdä, niin voihan täti/setä lausua tai lukea pienen sadunpätkän. Erään äidin ehdotus oli loru, "Mirrin viikset maitoon kastuu, ruokapöytään lapset astuu ja kiitos pöydän antimista". Ei sekoiteta lasten arvomaailmaan enää näitä epäluonnollisia juttuja, sillä oma päiväkodin täti ja eka- ja tokaluokan opettaja on lapselle niin suuri auktoriteetti, että lapsi voi kokea ahdistavana ristiriidan vanhempiensa ja opettajan opetuksen välillä.
En tiedä, kuinka laaja kokemus Latva-Pukkilalla on nykypäivän perheenisistä, ja millainen on hänen lapsille kuvailemansa "taivaan isä", mutta hänen kirjoituksestaan saa käsityksen, jonka mukaan nykyiset isät eivät pääsääntöisesti ole lapsiaan armahtavia ja rakastavia, kun sen sijaan vanhanaikaiset "joka vitsaa säästää se lastaan vihaa"-isät olivat.
On olemassa jokusia vanhempia, jotka eivät ota julkisesti kantaa päiväkotien uskontokasvatukseen, peläten, että heidän lapsiaan aletaan syrjiä. Päätoimittajan kirjoituksessa pisti silmään ennen kaikkea maininta: "toki on olemassa kuntalaisjoukko, joka suhtautuu kysymykseen maltillisesti ottamatta kantaa puoleen tai vastaan." Tarkoittaneeko Pulkkinen tällä, että kannan ottaminen ei ole maltillista suhtautumista?
Uskontokasvatuksen laillisuudesta: On muistettava, että vaikka päivähoitolaki käskee uskontokasvatukseen, siinä mainitaan vanhempien vakaumuksen kunnioittaminen. Perustuslaki määrää suoraan, että kenenkään ei tarvitse osallistua vakaumuksensa vastaiseen uskonnonharjoitukseen. Ristiriitaisesta lainsäädännöstä perustuslaki on määräävässä asemassa.
Vielä kerran kai pitäisi korostaa, että uskonto ja moraali ovat erillisiä asioita ja uskonnottomuus ei suinkaan ole mikään arvotyhjiö, pikemminkin päin vastoin. Uskonnottomat joutuvat pohtimaan hyvän ja pahan olemusta, sitä ei anneta valmiiksi ajateltuina "pyhinä kirjoituksina".
Riitta Halonen
Julkaistu Ylöjärven uutisissa 29.5.2002.