Tampereen Vapaa-ajattelijat / sekalaisia tekstejä
Antti Valkama vastasi aiempaan kirjoitukseeni palstalla kritisoiden kummi-sanan käyttöä uskonnottomissa yhteyksissä: "Tällöin sanaa ... käytetään väärin, sen varsinaiselle sisällölle vieraalla tavalla. Tätä tosiasiaa ei kumoa edes se seikka, että ... kirkko ... ei käytännössä piittaa kovin paljoa kummiksi nimettävien kristillisestä vakaumuksesta tai sen puutteesta."
Valkaman väite kummiuden kristillisestä perustasta pitänee paikkansa. Alkukristittyjen varmasti hyvin uskonnollinen sisältö kummiudelle on silti maallistumisen myötä muuttunut nykyihmisten mielissä muuksikin.
Se on perheen ulkopuolisen tutun aikuisen olemassaolo lapselle - aiemmin menneisyydessä myös hyvin tarpeellinen turva, mikäli perheessä olisi sattunut jotain vakavaa. Nykyäänkin voi sattua jotain ikävää, vaikkapa lapsen joutuminen kiusaamisen kohteeksi. Tällöin kummin tuki lapselle on hänen itsearvostukselleen merkittävää, koska se tulee kodin ulkopuolelta. Kummius myös ylläpitää kummien ja vanhempien usein ystävyyteen perustuvia suhteita, jotka nykyään muuten helposti jäisivät mm. alituisen työn perässä muuttamisen jalkoihin.
Edelliset, vain esimerkinomaiset kristillisyyden ulkopuoliset merkitykset ovat hyvää tapakulttuuria, joka jatkuu myös uskonnottomien keskuudessa. Uskonnoton versio kummiudesta voi sisältää kaiken sen, mitä sen käytännössä ymmärretään olevan; uskonnollisuus ei ole suomalaisille kummiuden varsinainen sisältö, vaikka kirkolle näin olisikin. Ei siis ole mielekästä puhua sanan väärinkäytöstä.
Kummiuden merkitys nojaa niin vahvasti uskonnon ulkopuolelle, että sen alkuperäinen tarkoitus lapsen uskonnollisen kasvatuksen tukena voidaan jättää poiskin. Suomalaisten vuosisatojen pakkokristillisyys voisi tätä kautta antaa jotain myönteistäkin tulevaisuudelle; kristillisyys saakoon kunnian tavan synnyttämisestä.
Tomi S. Mäkinen
Julkaistu Hämeenlinnan Kaupunkiuutisissa 27.10.2004.