Tampereen Vapaa-ajattelijat / sekalaisia tekstejä
Uskonnottoman puheenvuoro Kirjallisuus- ja kulttuuriseura Kirjon 20.11.2000 järjestämässä uskontojen illassa Tampereen Vanhan Kirjastotalon musiikkisalissa. Keskustelutilaisuuden teemana oli Totuus ja valta tarkastelukohteena uskonnot.
Useasti kuulee väitettävän, että vapaa-ajattelijoiden uskonto on tieteisusko, skientismi. Tuon väitteen omalta kohdaltani ehdottomasti torjun. En siis ole skientisti, joka uskoo, että tiede edistyessään lähestyy ehdotonta varmuutta. Tosiasiassa tiede jatkuvasti kumoaa itseään. Kaikki kriittiset tutkijat ovat pohjimmiltaan skeptikkoja. Tieteisusko on sokeaa luottamista tieteeseen ja sen mahdollisuuksiin. Meillä uskonnottomilla ei kuitenkaan ole mitään varmuutta siitä, että tiede kykenee paljastamaan kaikki luonnon salaisuudet, ratkaisemaan kaikki ihmiskunnan ongelmat ja todistamaan, että mitään kaikkivoipia jumalia ei ole.
Silti vapaa-ajattelijoiden päätavoitteena on sellaisen tieteellisen maailmankatsomuksen levittäminen ja sen yleisesti tunnetuksi tekeminen, joka perustuu kokemuksen ja järjen käyttöön.
Pyrkimys sen hyväksyttävään määritelmään lienee yhtä vanha kuin filosofia, sitä on käsitelty kaikkina aikoina. Aristoteles (384-322 eKr) arvioi: "Ihminen puhuu totta, kun hänen käsitteensä sopivat yhteen todellisuuden kanssa." Mahatma Gandhi (1869-1948) sanoi: "Kaikki kokemukseni todistaa, että totuus on ainoa jumala."
Kristillisen teologian vaikutuksesta Raamattua on vuosisatoja tarjottu kansalle samana kuin totuus. Kirkkoisä Augustinus (354-430) pyrki filosofian ja teologian yhdistämiseen. Hän samaisti totuuden Jumalaan ja Kristukseen. Sen selville saaminen vaati jumalallista ilmoitusta. Myös Tuomas Akvinolaisen (1225-74) mukaan Jumala on alkuperäinen totuus ja kaiken totuuden perusta. Silloin vain kristinusko edusti oikeaa tietoa ja totuutta.
1300-luvun puolivälistä lukien teologinen totuuskäsite ja filosofinen totuuskäsite alkoivat eritä yhä enemmän, vaikkakin kristinuskon asema niissä yhä oli hallitseva monta vuosisataa. Immanuel Kant (1724-1804) täydensi Tuomas Akvinolaisen (1225-74) totuuskäsitystä määrittelemällä todeksi sen, mikä on sopusoinnussa järjen kanssa. Väite, joka on sopusoinnussa ajattelun ja kokemuksen maailman lakien kanssa, on objektiivista ja totta.
1900-luvun totuuskäsitys ilmentyi loogisen positivismin ja loogisen empirismin muodossa. Sen mukaisesti tuli erottaa toisistaan empiirisesti todet lauseet ja loogisesti todet. Empiirinen lause on tosi, jos se voidaan konfirmoida tai verifioida (todentaa) kokeellisen todeksi osoittamisen (evidenssin) avulla. Loogisen empirismin perinteessä metafyysisille ja eettisille lauseille ei voida antaa totuusarvoa, vaan ne ovat tällä ulottuvuudella mielettömiä lauseita ja kuuluvat rationaalisen ajattelun ulkopuolelle.
Minulle on koulussa opetettu uskontoa monta vuotta, olen käynyt rippikoulun ja olen joutunut kuuntelemaan radion välittämiä jumalanpalveluksia ja hartausohjelmia ja katselemaan niitä televisiosta ja olen jonkin verran tutustunut myös kristinuskosta kertovaan kirjallisuuteen. Kaiken luterilaisesta kristinuskosta saamani tiedon perusteella ja oman totuuskäsitykseni perusteella olen vakaasti päätynyt siihen tulokseen, että en voi pitää kristinuskoa totena. Sen perusteella, minkä verran tiedän maapallon toisesta valtauskonnosta, islamista, kiistän myös sen uskottavuuden lähes samoin kriteerein.
Vakavin ongelma kristinuskossa on se, että uskomiselle olennaisissa kohdin se ei pysty vakuuttamaan oikeassa olemistaan. Jumalan olemassa olosta ei ole näyttöä, Jeesuksen ylösnousemus ei ole uskottava, kuoleman jälkeinen elämä on vain ihmisten itsekeskeistä kuvittelua, samasta syystä tietysti myös taivas ja helvetti.
Uskovaiset tapaavat aina sanoa, että edellä olevat asiat ovat uskon asioita, joita ei tarvitse todistaa, ne pitää vain uskoa. Sitä minä taas en käsitä. Silloinhan ihmisille voitaisiin uskon asioina syöttää mitä roskaa tahansa!
Raamatussa kerrotaan myös monia sellaisia asioita, joita ei järkevän ajattelun perusteella voi pitää totena. Esimerkiksi siellä puhutaan monessa kohdin enkeleistä, joilla kristinuskossa on monia tehtäviä ja joita uskovaiset pitävät tosina. Mutta yhtäkään todistetta, näyttöä enkeleistä ei ole.
Kristinuskossa rukoilu on myös keskeisellä sijalla. Ei ole kuitenkaan yhtään tieteellisesti pitävää selvitystä, että rukouksilla olisi mitään vaikutusta. Otetaan esimerkki. Jos 500 000 uskovaista rukoilee 1 000:n vakavasti syöpäsairaan läheisen parantumisen puolesta ja kun heistä vuoden tai kahden päästä on hengissä vielä 20, eivät nuo kaksikymmentä elä uskovaisten rukousten ansiosta, vaan lääketieteen. Siitä huolimatta että kahdenkymmenen elossa olevan syöpäsairaan rukoilevat omaiset muuta väittävät!
Ehkä vielä paremman selityksen antaa lottopeliesimerkki. Voi hyvin kuvitella, että jopa miljoona suomalista veikkaajaa rukoilee viikoittain miljoonavoittoa itselleen tai perheelleen. Kun se voitto sitten joskus muutamalle tulee, moni voittoa rukoillut on vakuuttunut siitä, että hänen rukouksensa kuultiin ja edelleen he vakavasti julistavat rukouksen voimaa. Sen sijaan ne muut lähes miljoona lottoajaa, jotka eivät rahakasaa sillä kertaa saaneet, unohtavat koko rukouksensa tai mumisevat, että Jumalalla oli toiset suunnitelmat.
Edellä mainituin perustein ja monien muidenkin kristinuskoon sisältyvien heikkouksien vuoksi ei ole perusteltua pitää totena persoonallisen jumalan olemassa oloa.
Laajasti ottaen vallalla tarkoitetaan kykyä saada joku tai jotkut tekemään jotakin tai estää joku tai jotkut jotain tekemästä. Voidaan myös puhua tietyn ihmisryhmän, organisaation tai valtion vallasta.
Valtaa on myös monenlaista. Voidaan puhua poliittisesta vallasta, taloudellisesta vallasta ja miksei myös uskonnollisesta vallasta. Usein on niin, että kun jollakin ryhmällä, organisaatiolla on valtaa yhdellä alueella, se yrittää laajentaa valtansa muillekin alueille. Iranissa esimerkiksi islamilaisuus, islamistien tekemä vallankaappaus vuonna 1979 sai vallan. Näille islaminuskoisille ei riittänyt saavutettu uskonnollinen valta, vaan he ovat ottaneet vallan myös politiikassa ja taloudessa.
Vielä ei ole edes sataa vuotta kulunut siitä, kun meitä hallittiin säätyvaltiopäivien päätöksin. Siellä yhtenä ryhmänä oli pappissääty. Silloin ei kaikilla miehillä eikä yhdelläkään naisella ollut vaaleissa äänioikeutta. Kaikkien kansalaisten oli pakko kuulua johonkin sallittuun uskonnolliseen yhteisöön.
Suomi itsenäistyi vuonna 1917. Maahan saatiin lakiin kirjoitettu uskonnonvapaus vuonna 1922. Evankelisluterilaisilla ja ortodoksisilla seurakunnilla ja kristinuskolla oli kuitenkin niin suuri henkinen valta, että vain suurimmissa kaupungeissa asuvat uskonnottomat ihmiset uskalsivat erota kirkosta. Kirkosta eronneet leimattiin hulttioiksi tai kommunisteiksi, joita sopi herjata maanpettureina. Kirkko ei halunnut paljastaa sitä tosiasiaa, että uskonnon voi hylätä myös järjellisin ja filosofisin perustein.
Uskonnonvapaus on siis lailla taattu kansalaisoikeus. Suomi on sitoutunut noudattamaan myös YK:n kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevaa kansainvälistä yleissopimusta. Niissä taattu uskonnonvapaus merkitsee myös uskonnottomuuden vapautta. Jokaisella ihmisellä on oikeus olla olematta tekemisissä uskonnon kanssa. Kenenkään ei ole pakko osallistua hartaustilaisuuksiin tai tukea millään tavoin uskonnollista yhdyskuntaa. (Paitsi jos on yrittäjä Suomessa! Nimittäin kirkko on saanut ja saa yhä merkittävän määrän tuloistaan yritysten ja yhteisöjen maksamista yhteisöveroista. Näin myös jumalattomat yrittäjät joutuvat rahoittamaan kirkkoa!)
Kirkkoon kuulumattomien prosentuaalinen määrä on uskonnonvapauslain tultua koko ajan kasvanut, varsinkin sotien jälkeen. Kasvu on kuitenkin ollut hämmästyttävän hidasta. Tällä hetkellä uskonnottomia, mihinkään uskontokuntaan kuulumattomia on Suomessa noin 15 prosenttia asukkaista. Suurin syy luvun pienuuteen lienee kirkon piilovalta, ihmisten alitajuntaan ujutettu riippuvuus kirkon juhlamenoista, lapsen nimenannosta, kasteessa, häistä ja hautajaisista. Vaikka nuo juhlat voisi viettää ylevin uskonnottominkin menoin! Suosittelen luettavaksenne Anneli Aurejärvi-Karjalaisen kirjan Perheen omat juhlat, Siviiliseremoniat häistä hautajaisiin (WSOY 1999).
Meillä Suomessa aatteelliset ja uskonnolliset yhteisöt tai yhdistykset eivät ole keskenään tasa-arvoisessa asemassa. Luterilainen ja ortodoksinen kirkko on nostettu muiden yläpuolelle. Niiden julkisoikeudellinen valtionkirkkoasema on taannut niille oikeuden tunnustuksellisen kristinopin opettamiseen kouluissa ja sen levittämiseen julkisissa tiedotusvälineissä, kirkollisen työn tekemiseen puolustusvoimissa, sairaaloissa ja vankiloissa, papiston ilmaisen koulutuksen yliopistoissa, tehokkaan kirkollisverojen keruun ja lähes monopoliaseman hautaustoiminnassa. Kirkolla on siis paljon valtaa!
Tällainen tilanne ei osoita todellista uskonnonvapautta eikä vakaumuksenvapautta. Mielestäni Suomea ei voida pitää demokraattisena maana niin kauan kuin meillä on valtionkirkko.
Teuvo Kantola
VTM
Tampereen vapaa-ajattelijat ry:n jäsen
Skepsis ry:n jäsen