Tampereen Vapaa-ajattelijat / sekalaisia tekstejä
Vaari Rengosta kehotti meitä 21.12. laittamaan vakuutuksen kuntoon. Lämminsävyisessä kirjoituksessaan hän antoi myös viisaita neuvoja joulukiireiden keskelle. Vaari kuitenkin vältti huolellisesti kertomasta, mistä vakuutuksesta on kyse. Kristilliseen kasvatukseen joutuneena tunnistan silti tämän tyylin, jolla ennenkin on houkuteltu ihmisiä uskomaan jumaliin ja muihin yliluonnollisiin olioihin.
On kyse vakuutuksesta kuoleman varalta, eikö vain? Uskontojen peruskivi - kuolemanpelko - on taannut niille kautta aikojen suuret uskovaisten laumat, jotka niitä pitävät yhä hengissä. Kuolema on ehdoton, väistämätön, joskus julmakin tapahtuma, jolta kukaan ei voi välttyä.
Sureville omaisille on lohduttavaa ajatella, että vainaja on nyt paremmassa paikassa. Ateistisenkin näkemyksen mukaan näin voidaan sanoa, sillä kuollut ei tunne enää mitään; tuska on vain omaisilla. Miksi sitten uskoa kuolemanjälkeiseen elämään? Nähdäkseni ikuisen elämän tavoittelu johtuu siitä tosiasiasta, että tietoisuutemme on kehittynyt vasta syntymän jälkeen. Se on henkinen nollahetki, jota edeltävästä ajasta meillä ei ole tietoa. Niinpä, vaikka fyysinen olemuksemme on ollut tietoisuutta pitempään olemassa, voi tietoisuutemme elää siinä harhassa, että "sielu" on ollut aina olemassa.
Edellinen johtaa siihen, ettemme voi ymmärtää tilannetta kuoleman jälkeen. Tietoisuudessamme ei ole kokemusta tällaisesta. Emme voi ymmärtää kuolemaa, joten se pelottaa. On luonnollista, että pyrimme hakemaan selitystä kaikelle; joskus huonokin selitys on parempi kuin ei mitään. Tähän saumaan iskee uskonto tarjoamalla kauniin ajatuksen kuoleman välttämisestä ja elämän jatkumisesta ikuisesti.
Mielestäni tässä uskonnot tekevät väärin, mutta sitä ei voi todistaa, koska kuolleet eivät tule takaisin sanomaan, että heitä on petetty. Vaari mainitsi, ettei tässä uskonnon vakuutuksessa ole lainkaan määrättyjä vakuutusmaksuja. Ei pidä ollakaan, kun ei ole takeita siitä, että saisi rahoilleen vastinetta.
Tomi S. Mäkinen
Julkaistu Hämeen Sanomissa 2.1.2002